Kuukausi: elokuu 2020

Kuolema – vaiettu aihe

Olen pitkään halunnut kirjoittaa kuolemasta. En vaan ole tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Nyt päätin yrittää.

Kuoleman lisäksi on muitakin vaiettuja aiheita kuten eläkkeelle jääminen ja ikä. Näihin elämän suuriin asioihin kuten myös lapsen saamiseen ehtii ja voi valmistautua. Vauvan odottamiseen yhdeksän kuukautta, eläkkeelle jäämiseen vuosikausia samoin kuolemaan. Silti kyseiset tapahtumat yllättävät. Elämää ei voi kaikilta osin käsikirjoittaa ennalta.

Voisi olettaa, kun ihmiselle kertyy kokemusta ja tulee ikää, niin luonnollisista asioista puhuminen helpottuisi. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johtuuko vaikeneminen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan nuoruutta ja tehokkuutta. Ihminen arvotetaan työn perusteella. Vanhenemiseen liittyvät aiheet sysätään taka-alalle. Jopa seniorit itse välttelevät ikääntymistä koskettavien asioiden käsittelyä.

Vanheneminen ja kuolema ovat osa ihmisen elinkaarta. Kuolemaan suhtautumiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa, kuten ei ole moneen muuhunkaan asiaan. Jokainen tapa on oikea.

Vaikka olen pohtinut ja ajatellut kuolemaa paljon, siihen ei ole mitään erityistä syytä. No, ehkä ikä, koronavirus. Poisnukkuneista kertoviin uutisiin törmää tavan takaa. Ikääntyneenä nuo uutiset erottuvat laajasta uutisvirrasta eri tavoin kuin nuorena.

Voin sanoa, että kuolemaan perehtyminen muiden ihmisten kokemusten kautta, kuolemasta puhuminen jopa kirjoittaminen hälventävät kuolemanpelkoa. Kuoleman käsittely eriskummallisella tavalla rauhoittaa. Myös ajatukset elämästä ja kuolemasta muuttuvat arvostavammaksi. Toki myös elämänkokemus auttaa suhteuttamaan asioita.

Nuorena tuntee olevansa kuolematon. Jopa keski-ikä on kaukana. Hyvä niin. Elämän varrella tulee menetyksiä. Ne pistävät miettimään, vuosi vuodelta syvällisemmin.

Mummoni kuoli, kun olin teini-ikäinen. Minua pyydettiin katsomaan hänen ruumistaan. En mennyt. Halusin muistaa mummoni elävänä. Olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun, vaikka sain kuulla pari ihmettelevää kommenttia.

Kun läheinen ihminen sairastaa pitkään, niin kuolemaan voi ikään kuin valmistautua, mikä hieman helpottaa. Varsinkin jos läheinen on iäkäs ja kovin sairas. Ei halua, että hän kärsii, ei vaikka itse haluaisi pitää hänet luonaan.

Tieto rakkaan ihmisen menehtymisestä on pysäyttävä hetki. Etukäteen ei tiedä, miten käyttäytyy. Ensireaktio voi olla täysin hallitsematon. Muutama vuosi sitten sain tiedon minulle tärkeän ihmisen poismenosta. Olin voinut etukäteen valmistautua suru-uutiseen, silti en pystynyt hallitsemaan reaktiotani. Uutisen kuultuani aloin tahtomattomattani vapista, en pystynyt hillitsemään itseäni. Tahdonvoima ei riittänyt. Oli pakko istuutua. En kyennyt ajattelemaan järkevästi. En toimimaan. Oli pelottavaa kokea reaktio, jolle ei voinut mitään.

Suru iski myöhemmin. Surun käsitteleminen on oma prosessinsa. Sen kanssa oppii elämään – ajan kanssa. Puhuminen ei yksin poista surua, helpottaa kylläkin. Surevaa ihmistä ei voi tunnistaa ulkoisen olemuksen perusteella. Surevan ihmisen kohtaaminen voi tuntua vaikealta. Mitä hänelle pitäisi sanoa?

Taannoin eräs henkilö kertoi, että hän on saanut elää mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, mikä auttaa häntä kestämään äskettäin todetun vaikean sairauden. Olen lähes kaksikymmentä vuotta miettinyt tuota kohtaamista ja yrittänyt elää siten, että voin sanoa samoin. 

Tiedostan kuoleman, toivottavasti se on vielä kaukana. Jollain tavoin ajatus, etten elä ikuisesti kulkee mukana. Elämän rajallisuus näkyy muun muassa siten, että tiettyjen tavoitteiden toteuttamista ei voi lykätä kymmenen vuoden päähän vaan ne on toteutettava lähitulevaisuudessa.  

Ikäluokkani tilastollinen keskimääräinen elinikä on noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minulla on siis viisitoista toiminnallista vuotta edessä. Vuosia, jolloin voin toteuttaa unelmiani. Haluan myös uskoa, että oikealla asenteella ja elintavoilla voi saada pari toiminnallista vuotta lisää. Toivoa pitää aina olla!

Oikein käytetty elämä on kyllin pitkä. – Seneca.

Nuoruuden inhokit – vanhuuden suosikit

Olen kasvanut maalla 60- ja 70-luvulla. Jokaisessa talossa oli vähintään pieni peruna- ja kasvimaa, niin omassa lapsuudenkodissanikin. Raparperit ja marjapensaat kuuluivat vakiokasveihin. Kukkapenkit kaunistivat rakennusten vierustoja. Pienestä pitäen sekä sisäkukkien että ulkokukkien kastelu kuului askareisiini.

Elämä tuohon aikaan oli hyvin erilaista kuin nykyään. Maalla oltiin varsin omavaraisia. Suomi oli maatalousmaa. Kulutustavaroita oli nykyaikaan verrattuna niukasti. 

Lämpimät juustokuorrutteiset voileivät tulivat. Taisi olla 70-lukua? Tykkäsin niistä.

Monia hyviä muistoja on jäänyt noilta ajoilta. Mutta nuoruudesta jäi myös muutama seikka, jota suorastaan inhosin aikuisiällä. Pelapuut, raparperit, villasukkien kutominen ja vohvelikankaiset pyyheliinat.

Miksi näin kävi? En osaa kovin hyvin perustella. Todennäköisesti suurin syy oli se, että tiettyjen ruokien ja tavaroiden kanssa joutui kyllästymiseen asti tekemisiin. Vaihtoehtoja ei ollut. Pelapuu ja raparperi olivat helppohoitoisia, harmaata villalankaa sai naapurin muutaman lampaan tilalta, vohvelikangas oli edullista.  

Merkillistä on se, että tänä päivänä suorastaan rakastan noita nuoruuden inhokkeja. Aikaa on kai kulunut tarpeeksi. Nuoruuden inhokeista on tullut vanhuuden suosikkeja. Hyvät lukijat, onko kenellekään teistä käynyt samoin?

Pelapuu

Pelapuu eli pelargonia. Kasvia tosiaan kutsuttiin pelapuuksi kotipitäjässäni. Pelapuut saviruukuissa täyttivät kotini jokaisen ikkunanlaudan. Siltä ainakin tuntui. Ne kai olivat helppokasvuisia, kukkivat paljon. Olivat siten näyttäviä. Muistan, että äiti sai ne kukoistamaan, naapuritkin ihastelivat.

Vuosia on ilmeisesti vierähtänyt riittävästi, koska tänä päivänä pelapuu näyttää silmissäni kauniilta. Kukkii upeasti taloyhtiön pihamaalla.  

Raparperi

Pihamaalla kasvoi useita rapaperipuskia. Ne viihtyivät hyvin, kasvoivat vauhdilla. Koko kesälle riitti aineksia. Raparperia käytettiin kiisseleissä, hilloissa, leivonnaisissa. Raparperipiirakkaa oli tarjolla aivan liian usein. Voi miten petyinkään, kun äiti sekoitti poimimani metsämansikat raparperikiisseliin.

No, tänä päivänä toivon, jotta löytäisin useammin raparperia sisältävän tuotteen kaupasta tai kahvilasta. Ilahduttava löytö oli raparperijogurtti pari viikkoa sitten. Virossa asuessani bongasin raparperituotteita tavan takaa. Ehdoton suosikkini oli raparperikääretorttu Supelsaksad-kahvilassa. Siinäpä viikonlopun leivontaidea!  

Villasukkien kutominen

Villasukkien kutominen on kiistaton ykkösharrastukseni nykyisin. Niiden kutominen on rentouttavaa. Sitä voi tehdä televisioa katsellessa. Kutominen on helppoa. Valmista tulee rivakasti. Väreillä voi leikkiä.

Minulla on ollut ristiriitainen suhtautuminen villasukkien kutomiseen. Muistan olleeni innokas käsitöiden harrastaja jo nuorena. Sen jälkeen vierähti vuosikymmeniä, etten kutonut sukan sukkaa. Käytin kyllä villasukkia mutta en itse halunnnut niitä kutoa. Ei kai ollut riittävän ”hienoa”. Villasukkalankakin oli useimmiten harmaata. Villapaitojen kutominen sen sijaan oli kivaa.

Vohvelikankaiset pyyheliinat

Vohvelikankaasta olen kirjoittanut kokonaisen blogin. http://www.ikaantymisenihmeet.net/2020/03/ Niin ihastunut olen siihen. Kangas on ehdottomasti paras pyyheliinamateriaali. Kevyt ja imukykyinen.

Vuosikymmeniä sitten vohvelikankaasta oli vain yksi variaatio. Kangas oli ohutta. Toisin on tänä päivänä. On muhkeaa kangasta ja vielä muhkeampaa kangasta.

Voi miten toivoinkaan, että nuoruudessani olisi ollut froteepyyhkeitä. Ajat muuttuvat. Suunnittelen vaihtavani froteiset pyyhkeeni vohvelikankaisiksi. Ihana vanhan roosan värinen paksu vohvelikangas odottaa ompelijaansa.

Kuumat kesät ja kylmät talvet

Aika kultaa muistot. Ja hyvä niin. Kiinnostavaa on ollut todeta, miten kaksi henkilöä voi muistaakaan saman tapahtuman eri tavoin.  

Omissa muistoissani lapsuuden kesät olivat kuumia ja aurinkoisia. Olivatko tosiaan? Tarkemmin ajatellen myös sateisista kesistä ja kylmistä järvivesistä on muistikuvia. Viileä vesi ei kylläkään estänyt uintireissuja.

Kokosin säähavaintoja kahdelta asemalta: Helsinki Kaisaniemi ja Ähtäri Inha. Ajanjaksot ovat 1964-69 ja 2014-19. Data on Ilmatieteen laitoksen.

Taulukkoon 1 merkitsin jokaisen kuukauden keskilämpötilan ja kuukauden sadesumman kyseisiltä vuosilta.

Taulukoista 2-4 voi nähdä, että kuukauden keskilämpötila on ollut korkein kesä- ja heinäkuussa, kylmin kuukausi on tammikuu 2010-luvulla. Sademäärissä on enemmän hajontaa. 1960-luvulla sateisin kuukausi oli joulukuu Helsingissä.

Jos haluat tutustua lämpötiloihin tarkemmin, ohessa taulukot.