Tekijä: Maija-Liisa Honkola (Page 1 of 4)

Tuntuuko Sinusta siltä, että ikääntyneitä ei kuunnella?

Kuunnellaan ja kuullaan toisiamme.

Koetko, että Sinua ei kuunnella? Koetko, että ikääntyneet niputetaan yhteen? Eläkeajan alussa olevat elävät erilaista arkea kuin 85+ ikäiset. Koetko, että ikääntyneiden asioista päättävät muut kuin seniorit itse?

Tietoa on paljon, silti juuri sitä tiettyä tietoa voi olla vaikea saada tai löytää. Tieto on pirstaleina siellä täällä. Tuntuu, että omaa ongelmaa kukaan ei ota vakavasti ja halua ratkaista.

Television ajankohtaisohjelmissa samat tutut asiantuntijat ja virkamiehet keskustelevat päivänpolttavista aiheista. He keskustelevat myös ikääntyneitten ja työttömien asioista. Missä ovat ikääntyneet kokemusasiantuntijat ja missä ovat työttömät keskustelijat?

Suomessa on yli 65-vuotiaita 22,3 % väestöstä. Ikääntyneitten osuus on kasvussa. Pari vuotta sitten vastaava luku oli 21,4 %. Soisi, että eläkeläisten ääni kuuluisi yhteiskunnassa samassa suhteessa kuin heidän osuutensa on väestöstä. Ikääntyneet ovat myös kuluttajina ja veronmaksajina merkittävä ryhmä.

Korona-aikana on paljon keskusteltu yritysten selviytymiskyvystä. Yhteiskunta on panostanut yrityksiin taloudellisesti. Keskustelun ulkopuolelle ovat jääneet ihmiset. Entä jos panostettaisiin pienituloisiin eläkeläisiin alentamalla veroprosenttia tai lisättäisiin palkkatukea työttömille? Ihmisille jäisi enemmän rahaa kulutukseen, mistä myös yritykset hyötyisivät.

Vaikuttaa siltä, että nykyisenkin hallituksen aikana asioiden ja lakien valmisteluun ei paneuduta riittävästi, yhteiskunnallisesta keskustelusta puhumattakaan. Toimittajilla on ehkä liian lyhyt aika valmistella juttuja? Yleiseen keskusteluun tarvittaisiin nykyistä laajempi näkökulma. Mihin meillä on niin kova kiire Suomessa, ettei asioita ehditä valmistella huolellisesti?

Vanhustenhoito (laitos ja kotihoito), työllisyyspolitikka, vammaisten asiat, lastensuojelu aika ajoin ryöpsähtävät julkiseen keskusteluun jonkin yksittäisen keissin takia. Jotenkin keskusteluista tulee mielikuva, että asiat ovat hyvin, kunhan vaan tietty yksityiskohta korjataan. Siitä huolimatta samantapainen keskustelu käydään vuoden parin välein uudestaan ja uudestaan. Epäkohdille ei ole todellisuudessa tehty yhtään mitään.

Ilokseni huomasin, että ensi vuonna on alkamassa viisivuotinen Hyvin sanottu -hanke. Hankkeessa on mukana monia toimijoita kuten Eläkeliitto ja Valtiovarainministeriön Avoin hallinto -ohjelma. Taisipa Tasavallan Presidentin kansliakin olla yksi yhteistyökumppaneista.

Hankkeessa pyritään vahvistamaan suomalaisen keskustelukulttuurin parhaita puolia ja luomaan turvallisia keskusteluympäristöjä. Samalla vahvistetaan suomalaisten luottamusta ja ymmärrystä toisiaan kohtaan.

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/11/16/hyvin-sanottu-bra-sagt-hanke-kutsuu-parantamaan-suomalaista

Testaa itsesi – millainen nettikeskustelija olet?

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/11/16/testaa-itsesi-millainen-nettikeskustelija-olet

Kuunnellaan ja kuullaan toisiamme.

”Nuorentava” kaupunkipyörä

Kaupunkipyöräkausi päättyi viime viikonvaihteessa, mikä oli ikään kuin ennakkoilmoitus sään kylmenemisestä. Lämpötilan lasku, syystuulen viuhuna ja sateen ropina eivät juurikaan houkuttele nousemaan pyörän selkään.

Päättynyt kausi oli jo kolmas kausi, kun ajelin keltaisella kaupunkipyörällä. Ajelin sillä useita kertoja viikossa. Yhtenä päivänä huristelin pari kolme matkaa päivässä, toisena päivänä en yhtään matkaa.

Ajamani matkat olivat yleensä lyhyitä. Fillarin käyttöaika oli 30 minuuttia. Toki pyörällä saattoi ajella pidempääkin, kunhan maksoi euron lisämaksun jokaisesta seuraavasta puolituntisesta. Lyhyet kaupunkimatkat riittivät minulle mainiosti. Pitkät pyöräilyretket siirtyivät menneeseen aikaan muutama vuosi sitten.

Moni tuttava kysyi, miksi en käytä omaa polkupyörää? Suurin syy on kaupunkipyörän helppous. Ei huolto-ongelmia. Ei säilytysongelmia. Ei varastamisen pelkoa. Nappasin fillarin sieltä, missä kulloinkin olin. Pyöräasemia oli paljon, 350 kappaletta Helsingissä ja Espoossa, kuten edellisenäkin vuonna. Ajelin sen pituisen matkan kuin sillä hetkellä tuntui hyvältä. Pyörän palautin lähimmälle asemalle.

Kaupunkipyörä liikutti. Käytin fillaria lähinnä hyötykäytössä. Useita bussimatkoja jäi ajamatta joko kokonaan tai osittain, pari ylimääräistä kyläreissuakin tuli tehtyä. Sain siis monta liikuntahetkeä lisää, mikä on ikääntyneelle plussaa.

Eräs kuulemani harhaluulo oli, että kaupunkipyörä on raskas polkea. Kieltämättä fillari näyttää raskastekoiselta, mutta en kokenut sitä raskaaksi. Mielestäni pyörä toimi oikein hyvin kaupunkikäytössä.

Jostain kumman syystä tunsin itseni itsevarmaksi ja lähes nuoreksi joka kerta, kun viiletin kaupunkipyörällä. En oikein tiedä, mistä tunne tuli ja miksi. Pyöräasemilla kohtasin lähinnä nuoria ja nuorehkoja polkijoita, mistä voisin päätellä, että olisin kokenut olevani vanha heidän joukossaan. Kävi juuri päinvastoin. Oli miten oli, pyöräily on hyväksi hyvinvoinnille, oli ihminen minkä ikäinen tahansa tai oli pyörä oma tai lainattu.  

Ihan kympin arvoinen kulunut pyöräilykausi ei ollut. Heinäkuussa kohtasin turhan monta huoltoa kaipaavaa pyörää asemilla. Olivatko huoltomiehet lomalla, kenties?

Toivon mukaan Helsingin kaupunki tuo fillarit liikenteeseen taas ensi kesänä.

Kirjoitin blogin kaupunkipyörästä myös viime vuonna.

Hetkiä reppureissulta

Tämän kertainen kirjotukseni ”Hetkiä reppureissulta” ei ole varsinaisesti blogi, julkaisen sen kuitenkin sivuillani. Osallistuin kirjoituksella Sulkasatoa 2020 kirjoitusten nettinäyttelyyn. Toivottavasti nautitte lukemastanne!

”Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy monta eksoottista saarta”, helsinkiläinen toimisto ilmoittaa tylysti.

Istun asuntoni parvekkeella ja nautin rauhallisesta kesäisestä torstai-illasta kuuma teekuppi kädessä. Olo on hieman väsynyt, koska palasin parin päivän ostosmatkalta Riikaan myöhään eilen illalla.

Eräässä vanhan kaupungin kahvilassa törmäsin kahteen suomalaiseen naiseen Liisaan ja Karoliinaan, jotka niin ikään ovat ostosmatkalla Latvian pääkaupungissa.

”Oletko suomalainen?” Karoliina kysyy.

”Kyllä olen mutta asun Pärnussa”, vastaan.  

”Olet tutun näköinen, olen nähnyt sinut jossakin. Olen varma siitä. Oletko kenties työskennellyt valtionhallinnossa?” Liisa utelee.

”Kyllä olen”, vastaan jälleen.  

Molempien naisten olemuksessa on jotain empaattista ja kiinnostavaa, joten aloitan keskustelun heidän kanssaan. Hetken pohdittuamme, tulemme kaikki kolme siihen tulokseen, että olemme osallistuneet aika moneenkin samaan tilaisuuteen vuosien aikana. Mikä hauska sattuma.

”Menemmekö yhdessä lounaalle?” Liisa kysyy. Loppujen lopuksi viihdymme toistemme seurassa niin hyvin, että syömme lounasta myös seuraavana päivänä.

Naisten kohtaamisessa on jotain samanlaista kuin matkassa, jonka tein vuosia sitten. No, ei itse matkassa mutta uusiin ihmisiin tutustumisessa toimii edelleen samat pelisäännöt kuin ennenkin. Yksinkertaiset keskustelun aloitusrepliikit palauttavat mieleen elämäni merkityksellisimmän reissun.

Muistikuvat vuonna 1990 alkaneesta maailmanympärysmatkasta alkavat vilistä silmieni ohitse. Joten palataanpa vuoteen 1989.

Istun työpaikan keittiössä ja luen Anna-lehteä. Lehdessä on artikkeli nuoresta naisesta, joka on tehnyt maailmanympärysmatkan kuusivuotiaan poikansa kanssa. Lehtikuvan nainen on nauravainen ja vaaleahiuksinen. Silmät ovat siniset. Nainen on irtisanoutunut vakituisesta työstään, hän on luopunut asunnostaan ja lähtenyt reissuun vuodeksi. Wau, miten hienoa! Kunpa voisin matkustella samalla tavoin.

”Voisinko matkustaa maailman ympäri? Uskaltaisinko tehdä sen?” kysyn itseltäni useita kertoja. Vastaus on joka kerta ei. Artikkeli jää kuitenkin kytemään mielen sopukoihin.

”Oletko vapaa juhannuksena?” ystäväni Arja kysyy eräänä kesäkuun päivänä.

”Olen, miksi kysyt?” vastaan.

”Hoidatko Tuffea viikon ajan? Minut on kutsuttu sukulaisen syntymäpäiväjuhliin, jotka vietetään Lieksassa”, Arja tiedustelee varovasti.

”Ilman muuta.” Olen tehnyt töitä paljon ja olen väsynyt. Rauhallinen kaupunkijuhannus sopii mielentilaani erinomaisesti.

Muutan Arjan kotiin viikoksi. Koira on kiltti labradorinnoutaja nimeltään Tuffe. Mielestäni Tuffe sopisi nimeksi pitkä- ja tuuheakarvaiselle koiralle, ei karkea- ja lyhytkarvaiselle otukselle.

Ensimmäisenä juhannuspäivänä istun lähipuiston penkillä koira vierelläni. Silloin ajatus maailmanympärysmatkasta iskee voimalla. Ponnahdan pystyyn. Tuffekin nostaa päätään ja ihmettelee, mitä tapahtuu. Mieli heittää kuperkeikkaa. Oivallus on niin äkillinen ja voimakas.

”Mikä estää minua lähtemästä maailmalle?” pohdin. Siltä istumalta en keksi yhtään järkevää syytä. En yhden yhtäkään. En voi irtisanoutua työstäni. Minulla ei ole rahaa. En voi luopua asunnostani. Vanhat perustelut eivät enää päde.

Vahvat oivallukset ja tuntemukset painuvat syvälle muistiin ja vaikuttavat elämään. Puistonpenkillä saatu oivallus on juuri tuollainen muutaman kerran elämässä saatu oivallus. Se ei jätä rauhaan ennen kuin sen on jollain tavoin käsitellyt. Toteuttamatta jättäminen on pois suljettu vaihtoehto. Vähitellen oivallus jalostuu tavoitteiksi, jotka suorastaan ohjaavat elämää ja antavat elämälle merkityksen. Noin minulle käy.

Seuraavana arkipäivänä ostan maailmankartan, koska en löydä yhtään matkaa jarruttavaa tekijää. Kartta saa kunniapaikan makuuhuoneen seinällä. Laitan nuppineulan karttaan aina kun keksin kiinnostavan matkakohteen. Lopulta kartta täyttyy neuloista. Jokaiseen kohteeseen en voi matkustaa, joten karsimisesta tulee vaikeaa.  

Sähköposti yleistyy 1980-luvun lopussa mutta sen käyttö on vielä suht suppeaa. Hankin tietoa potentiaalisista matkakohteista kirjastoista, konsulaateista, suurlähetystöistä ja matkatoimistoista. Kaikilla valtioilla ei ole edustustoa Helsingissä, siispä tilaan materiaalia Tukholman ja Saksan toimistoista. Lisäksi ahmin lehdistä kaiken mahdollisen infon matkustamisesta. Maailmanympärysmatkat eivät ole yleisiä, en varsinaisesti tiedä ketään maailman ympäri reissannutta ihmistä. Paitsi artikkelin naisen ja Jukka Virtasen.

Opiskelen tai yritän opiskella espanjan kieltä, koska Etelä-Amerikka on matkan pääkohde. Sinne haluan ehdottomasti päästä. Maanosaa pidetään yleisesti pelottavana mutta se ei vaikuta matkasuunnitelmiini. Kielen opiskelu ei kuitenkaan etene toivotulla tavalla. Minun on vaikea keskittyä työhön, matkavalmisteluihin ja opiskeluun. Mitä lähemmäksi lähtöpäivä tulee, sitä suuremmaksi jännitys kasvaa.

Valmistautuminen matkaan on melko yksinäistä puuhaa. Ystävät eivät täysin ymmärrä, mitä olen tekemässä. He myös epäilevät matkan toteutumista. Yksi poikkeus kuitenkin on, Arja, joka tavallaan on ”syyllinen” reppureissuuni. Hän toimii henkisenä tukena ja auttaa järjestelyissä.

Etelä-Amerikan lisäksi haluan matkustaa mahdollisimman monelle saarelle. Lähetän tarjouspyyntöjä suomalaisille matkatoimistoille.

”Matkaa ei voi tehdä, koska lentoreittiin sisältyy liian monta eksoottista saarta”, helsinkiläinen toimisto ilmoittaa tylysti. Vastaus kuvastaa aikaa, jota elettiin Suomessa yli kolmekymmentä vuotta sitten.

Töykeästä palautteesta sisuuntuneena päätän lähettää tiedusteluja saksalaisille matkanjärjestäjille. Saksasta saapuu muutama vastaus vieläpä melko nopeasti. Yksi tarjous on tismalleen sellainen kuin toivoinkin sen olevan. Lippu maksaa 10000 markkaa. Itse asiassa lippu on lippuyhdistelmä, joka koostuu useasta eri lentoyhtiön yhdensuuntaisesta lipusta. Se on niin sanottu avoin lippu, joka mahdollistaa joustavan oleskelun kussakin kohteessa. Lentolipun voimassaoloaika on yksi vuosi.

Irtisanoudun vakituisesta työpaikastani, jossa olen työskennellyt yhdeksän vuotta. Se on pitkä aika, kyllästymisen merkkejä on jo ilmassa. Työ ei enää tarjoa riittävästi haasteita. Siinäkin mielessä aika on sopiva lähtemiselle. Tunnen myös orastavia uupumisen merkkejä, vaikka en niitä vielä tuolloin tiedostakaan. Työuupumuksesta ei puhuta. Tajuan uupumuksen vasta, kun myöhemmin tapaan vastaavassa tilanteessa olleen norjalaisen reissaajan.

Irtisanoutuminen vakituisesta työpaikasta herättää lievästi sanottuna hämmästystä.

”Brasiliassa ammutaan ihmisiä, tiesitkö sen?” eräs työkaveri pelottelee.

”Minun pitää istuutua, uutinen on niin järkyttävä”, toinen kollega sanoo.                    

”Olet tyhmä, kun irtisanoudut vakituisesta työpaikasta”, joku arvostelee.

”Olet itsekäs, kun lähdet yksin reissuun. Entä poikaystävä?” yksi kommentoi.

Suomalaiseen luonteeseen ei valitettavasti kuulu kannustaminen ja innostaminen. Kommentit eivät kylläkään vaikuta matkasuunnitelmiini.

”Tulevat sanomaan, että olet väärällä tiellä, jos kuljet omaasi”, Antonio Porchia totesi aikoinaan.

Myös äiti järkyttyy ja huolestuu. Miten tytär selviytyy yksin pitkästä reissusta? Äidin huolestuminen on ymmärrettävin. Sellaisia äidit ovat.

Suuri ja ihmeellinen matkani alkaa Saksasta. Poikaystävä saattelee minut Hampuriin. Epäilyistä huolimatta suhteemme kestää vuoden pituisen eron. Matkajännitys huipentuu Frankfurtin lentoasemalla, josta pitkä lento Buenos Airesiin alkaa.  Olen siinä mielessä onnekas, että pystyn nukkumaan lentokoneissa ja junissa, mistä on hyötyä monen monta kertaa matkan aikana.

Seuraava jännittävä hetki on Ezeizan lentoasemalla Argentiinan pääkaupungissa. On mahtava tunne, kun taskut ovat täynnä lentolippuja. Hotellivarauksia en tee etukäteen, mikä antaa vapauden jäädä kuhunkin kohteeseen niin pitkäksi ajaksi kuin haluan. Kahdeksankymmentä ja yhdeksänkymmentäluvun vaihteessa on jo monia kansainvälisiä reppureissaajia liikkeellä, minkä majoitusliikkeet ovat myös huomanneet. Myös Ezeizan lentoasemalla on varaa valita sopivan hintainen huone. Kilpailu asiakkaista on kovaa, joten kuljetus lentoasemalta hotelliin yleensä sisältyy hintaan.

Matkapuhelimia ei ole, joten soittaminen kotimaahan on työlästä. Puhelua varten pitää löytää kansainvälinen puhelinkoppi. Isoissa kaupungeissa soittaminen on helpohkoa mutta pienillä paikkakunnilla lähes mahdotonta. Aina kun mahdollista soitan ”collect calleja”, mikä on vastapuhelu eli puhelinvaihde yhdistää puhelun vastaanottajalle ja tarkistaa ennen yhdistämistä, maksaako vastaanottaja puhelun. Yleensä äiti maksaa. Soittaminen on kallista noina aikoina.

Etelä-Amerikka on laaja maanosa. Siellä on kaikkea; aurinkoa, hiekkarantoja, merta, tasankoja, vuoria, lunta, intiaanikyliä ja  suurkaupunkeja. Totun pitkiin matkoihin niin maalla, merellä kuin ilmassa. Parin vuorokauden bussimatka on tavallista. Busseissa on usein myös bussiemäntä, azafata, palvelemassa matkustajia, mikä tekee matkoista miellyttäviä lähes ylellisiä.

Argentiina ja Chile kuuluvat Etelä-Amerikan vauraimpiin maihin. Inflaatio kuitenkin laukkaa hurjaa vauhtia. Sen huomaa esimerkiksi paikallisen sanomalehden hinnassa Buenos Airesissa. Lehti on joka päivä kalliimpi kuin edellisenä päivänä. Diego Maradona on suosionsa huipulla. Santiago de Chilen sini-puna-valkoisiin sotilasasuihin sonnustautuneet sotilaat ovat pitkiä ja komeita.

Jos Chilen bussit ovat luksusbussien veroisia niin samaa ei voi sanoa laivoista. Matka Valparaisosta Punta Arenasiin kestää lähes kolme vuorokautta. Laiva matkaa Chilen rannikkoa myötäillen, silti merenkäynti on kovaa. Oksennan melkein koko merimatkan ajan.

”Voitko huonosti?” vieruskaverini kysyy tämän tästä. Laivassa ei ole matkustajahyttejä. Kaikilla matkustajilla on vain istumapaikat.

”Kyllä”, soperran.

”Lähdetään kannelle? Näkymät ovat huikean hienot.”

”Mennään.” Arvelen, että olo helpottuu raittiissa ulkoilmassa. Niin tapahtuukin.

”Laivassa on varkaita. Oletko tietoinen siitä? eräs ”kollega” kysyy toisena matkapäivänä. Tietoa ei voi vahvistaa mutta tietoa ei myöskään voi jättää huomioimatta. Oksentelua pahempaa ei onneksi satu.

Yksinäisyys tuntuu niin musertavalta ja epäoikeudenmukaiselta.  Olo on pohjattoman surkea.

Kun matkustaa yksin, on siedettävä yksinäisyyttä ja on oltava sinut itsensä kanssa. Huolllisesta valmistautumisesta huolimatta yksinäisyyden puuska iskee muutamaan otteeseen. Rio de Janeirossa koen yhden tällaisen hetken. Istun puiston penkillä ja itken. Yksinäisyys tuntuu niin musertavalta ja epäoikeudenmukaiselta. Olo on pohjattoman surkea. Itsesääli nostaa päätään.

”Hei, mikä sinulla on, miksi itket?” joku kysyy.

”Minulla on paha olla, etkö näe?” vastaan töykeästi.

”Miksi sinulla on paha olla?” tuntematon mies jatkaa. Hän ei hellitä.

”No, en minä tiedä. Minä lähden kotiin.”

”Ok. Missä kotisi on? Saksassa?”

”Anteeksi, kun puran kiukkuani sinuun. Ei ole sinun syysi, kun minulla on kurja olo.” Olen kuin pieni tyttö, joka kiukuttelee. Minua alkaa hymyilyttää Pyyhin kyyneleitäni. Kerron tarinastani tiivistetyn version ystävälliselle hyvin tummalle nuorelle miehelle. Juttelemme lyhyen aikaa tai pidemmän aikaa. En tiedä. Yhtäkkiä mies on poissa. Hän katoaa yhtä vähäeleisesti kuin on tullutkin. Paha olo alkaa väistyä. Hyvä olo palaa hiljalleen. Mies pelastaa päiväni, todennäköisesti myös tulevat päivät.

Brasilialaisella bulevardilla viimeistään oivallan, jotta ihmisen ihonvärillä ei ole väliä. Toki olen tiedostanut asian ennenkin mutta puistonpenkki kohtaaminen entisestään vahvistaa ajatuksiani.

Ensimmäisen pohjoismaalaisen ihmisen, ruotsalaisen Ullan, tapaan Pääsiäissaarilla kolmen kuukauden matkaamisen jälkeen. Länsinaapurin kansalainen vaikuttaa tutulta ja läheiseltä. Tuntuu kuin olisin tavannut sisaren viidentoistatuhannen kilometrin päässä kotoa. No, jos ei ihan siskoa niin vähintäänkin serkun. Ullan ja minun latinokuttuuria koskevat hämmästelyn aiheet ovat hyvin samankaltaisia. Päätän myös luottaa Ullaan, en joudu pettymään.

Suomi ja Ruotsi ovat yksityiskohdiltaan erilaisia valtioita mutta kansainvälisesti katsottuna maat ovat hyvinkin toistensa kaltaisia hyvinvointivaltioita. Ainakin, jos maita katsoo Etelä-Amerikan vinkkelistä.

”Oletko huomannut, että eteläamerikkalaiset pussailevat koko ajan? Ärsyttävää”, Ulla sanoo.

”Olen huomannut”, vastaan. Nauran. Pussailua ei voi olla huomaamatta. Latinojen käyttäytyminen poikkeaa niin paljon pohjoismaalaisista tavoista. Suomalaisesta jäykkyydestä puhumattakaan.

”Entä keksipaketit?” Ulla jatkaa.

”Olen huomannut nekin. Jokainen argentiinalainen nuori kulkee lenkkikengissä sekä keksipaketti ja muistikirja kädessä.” Tirskumme. On vapauttavaa saada juoruilla ja on ihanaa huomata, miten yhtäläinen ajatusmaailmamme on.

Lämpimät illat Ullan seurassa saaren ainoan hotellin kahvilassa Pohjoismaita muistellen ovat huikean hauskoja ja viihdyttäviä. Majapaikassamme on maalattia mutta ruoka on taivaallisen hyvää. Majatalon emäntä kokkailee paikallista ruokaa meille. 

Uuteen ja erilaiseen kulttuuriin totuttelu sekä espanjan kieleen perehtyminen on vaatinut kaiken jännityksen ohella paljon energiaa. Myös kansainväliseen reppureissuelämään on ollut totuttelemista. Ullan kohtaamisen jälkeen matkaetikett alkaa luonnistua paremmin. Ajoittain tunnen itseni suorastaan maailmannaiseksi.

Maiden välisissä maahantulokaavakkeissa esitetään samat kysymykset kerta toisensa jälkeen, majapaikan etsimiseen sisältyy samankaltaiset vaiheet kaupungista riippumatta. Ihmisiin tutustumisessakin voi hyödyntää kerran opittuja repliikkejä. Vakiosanonnoilla pääsee uuden ihmisen kanssa jutustelun alkuun.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin.

Matkakokemukset ovat yllättävän monipuolisia. Ne ovat jännityksen ohella iso osa matkailun palkitsevuutta. Hurjimmissa kuvitelmissakaan en etukäteen osannut visioida matkan antia.

Olen Papeteen lentoasemalla. On kuuma, muttei hiostavan kuuma. Mikä upea saari Tahiti onkaan. Itse asiassa Ranskan Polynesia koostuu 118 saaresta. Majapaikan löytäminen käy helposti, Papetee on pieni kaupunki.

Vien rinkan huoneeseen ja menen hostellin keittiöön. Minulla on nälkä.

”Hi, oletko nälkäinen?” joku kysyy. Käännyn ääntä kohti.

”Kuolen nälkään.” vastaan. Jähmetyn hetkeksi, koska pöydässä istuu komea suunnilleen omanikäiseni mies. Noin komean miehen täytyy olla yli 185 cm pitkä.

”Haluatko keittoa, valmistin sen äsken?” mies kysyy.  

”Kiitos mielelläni. Minä olen Maija.”

”Minun nimeni on Robert. Annatko veitsen”, Robert pyytää, kun nojaan tiskipöytään.

”Tässä, ole hyvä.”

”Se on haarukka”, Robert virnistelee.

Minua nolottaa. Yritän kovasti olla fiksu. Yritän kai liian kovasti. Syömme keittoa yhdessä niitä näitä rupatellen. Robertin kanssa on helppo puhua.

”Lähdetkö kahville keskustaan illalla?” Robert tiedustelee.

”Ky-kyllä. Ky-kyllä. Oikein mielelläni”, sopertelen.

Menen huoneeseeni ja hypähtelen ilosta ja innosta hihkuen. Palaan halusta saada tietää Robertista enemmän. Hän on aito maailmanmatkaaja, joka on reissannut yhtäjaksoisesti kolme vuotta. Isä uhkaa jättää hänet perinnöttömäksi, jollei hän palaa pikaisesti kotimaahansa.

Seuraavana päivänä huomaan olevani ihastunut Robertiin. Niin ihastunut kuin siinä tilanteessa suinkin voi olla.

”Miten näin pääsi käymään?” kyselen itseltäni.

”Voiko ihanampaa ympäristöä olla hetken romanssille?” Päätän nauttia tulevista päivistä.

Ensimmäistä kertaa törmään Alexanderiin, Johaniin ja Ninaan uimarannalla Bora Boralla. Seuraavakin kohtaaminen tapahtuu uimarannalla, Tahitilla. Ei kaksi ilman kolmatta. Lennämme samalla koneella kohti Uutta-Seelantia. Saan taasen huomata, että maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä.

”Mitä suunnitelmia sinulla on?” Johan kysyy.

”Ei vielä mitään, en ole suunnitellut mitään erityistä”, vastaan.

”Mennään Fox Clasierin jäätikölle, osallistutaan koskenlaskuun ja hypätään benji-hyppy”, Nina ehdottaa. Hän lukee Eteläsaaren matkaesitettä.

”Kyllä”, vastaamme kaikki kolme yhteen ääneen ja nauramme.

Lentomatkalla saa alkunsa monen viikon ikimuistoinen ystävyys. Osallistumme matkaesitteen aktiviteetteihin ja teemme yhdessä paljon muutakin. Tosin Johan on ainoa, joka hyppää benji-hypyn. Hyppy kuitenkin pelottaa jopa häntä niin paljon, että hän juo pari olutta ennen hyppyä.

”Hölmö”, nuhtelemme ja pelkäämme hänen puolestaan. Hyppypaikka on silta Queenstownissa. Alapuolella virtaa joki. Pudotusta on 135 metriä. Johan selviää hypystä mutta hän tärisee hypyn jälkeen. Sen verran kova kokemus hyppy on. Minä en uskalla hypätä.

Uudessa Seelannissa keksin, että haluan työskennellä maatilalla.

”Oletko tosissasi?” Alex ihmettelee.

”Kyllä olen. Nuorena opiskelijatyttönä haaveilin lammastilasta, joka sijaitsisi saaressa. Lampaat eläisivät siellä vapaana. Helppoa työtä.”

”Olen oppinut tuntemaan sinua sen verran, että en ikimaailmassa usko tuota”, Alex väittää ja hekottelee.

”Totta se on, tosin haave elää vain parin kuukauden ajan”, tunnustan.

”Sinä menet lammastilalle, minä lähden Vietnamiin. Lyön vetoa, että kuukauden kuluttua ikävöit kaupunkiin”, Alex ennustaa.

Muutaman päivän etsimisen jälkeen löydän sopivan työnhakuilmoituksen hostellin ilmoitustaululta. Soitan emännälle. Jo seuraavana päivänä aloitan työn maatilalla Aucklandin lähellä. Ruoka ja asunto ovat ilmaisia, varsinaista rahapalkkaa ei makseta.

Alex, Nina ja Johan lähtevät Aasiaan. Jäähyväiset eivät ole mukavat. Eiväthän ne koskaan ole. Itkettää. Etenkin Alexanderia jään kaipaamaan. Meistä on tullut hyvät ystävät viimeisen kuukauden aikana. Alex on hyvin maanläheinen, hän tasapainotti yhteistä reissaamistamme. Hän on myös nuuka saksalainen, minkä vuoksi kinastelimme monta kertaa. Alex halusi ostaa aina halvinta jogurttia. Miten ärsyttävää! Silti kaipaan noita kiistoja vielä pitkään. Kaipaan Alexin perusteellisuutta, kaipaan Alexin pullonkeräystalkoita, kaipaan Alexia.

Maatilalla on lampaita ja vuohia. Työtehtäviini kuuluu vuohenmaitojogurtin valmistaminen. Jogurtti maistuu erityisen hyvältä boysenmarjojen kanssa. Tilalla syön ensimmäistä kertaa elämässäni avokadoa, josta tulee osa ruokavaliotani loppuelämäksi. 

Työkaverini maatilalla on ruotsalainen Nils. Olemme molemmat itsepäisiä mutta tulemme kuitenkin toimeen. Työnteko sujuu hyvin. Käymme juhlimassakin Aucklandissa. Nils on varsin hauskaa seuraa. Hänellä on auto, jota minäkin saan ajaa. Menee jokunen hetki ennen kuin totun vasemmanpuoleiseen liikenteeseen.

Maatilalla on kiva puuhastella ja kiipeillä paimenkoiran kanssa läheisellä vuorella. Elämä on huoletonta. On asunto, jossa on pyykinpesukone, on kavereita, englannin kielellä kommunikointi sujuu mukavasti.   

Työ on fyysistä työtä, raskastakin. Työtä ei kuitenkaan riitä koko päiväksi, niinpä otan hoitaakseni talon lukuisat ruukkukasvit sekä sisällä että ulkona. Ne ovat päässeet kuivahtamaan pahasti. Minusta kehkeytyy varsinainen viherpeukalo. Kukat suorastaan kukoistavat työskentelyjakson lopussa. Emäntä on samaa mieltä.

Vaikka ”lammasfarmarin” elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä viikolla.

Tilan päärakennus on iso yksikerroksinen maalaistalo, jossa on huoneita yli kymmenen. Talon emäntä katsoo Simpsoneita televisiosta joka ilta.

Vaikka ”farmarin” elämä on helppoa ja turvallista, kaipuu kaupunkiin alkaa voimistua viimeisellä maatilaviikolla. Maalaistaustasta huolimatta minulla on kaupunkilaisen sielu. Alex oli oikeassa.

Neljän kuukauden reissaamisen jälkeen kohtaan ensimmäiset suomalaiset ihmiset. Tapaaminen aiheuttaa valtavan puhetulvan. Äidinkielen sanoja ei pääse suusta ulos niin paljon ja niin nopeasti kuin haluan. Puhetta kirjaimellisesti pulppuaa. On ihanaa saada kertoa asioistaan omalla äidinkielellään. Miten helppoa puhuminen onkaan.

Tuosta tapaamisesta kuluu kolme kuukautta, kun seuraavan kerran tapaan suomalaisia matkailijoita. Vuoden aikana kohtaan yhteensä vain neljä suomen kieltä puhuvaa ihmistä, heitäkin vain muutaman päivän ajan. Jos suomalaiset reissaajat loistavat poissaolollaan, niin saksalaisia, ruotsalaisia, ja hollantilaisia matkailijoita on sitäkin enemmän liikkeellä.

Rentoon ja monikulttuuriseen Sydneyhyn ihastun ikihyväksi. Kuumuuskaan ei tunnu pahalta, kosteusprosentti on kaiketi kohdallaan. Meri vilvoittaa. Yhtä lailla ihastuin kaksikymmentäneljä tuntia elämää sykkivään Buenos Airesiin. Molemmat suurkaupungit ovat omalla tavallaan ihastuttavia ja elämänmakuisia kaupunkeja.

Lähes joka vuosi saadaan kuulla ja nähdä uutisia Australian maastopaloista. Canberrassa kohtaan tällaisen näyn. Maastoa on tuhoutunut valtava alue tulipalossa. Siellä täällä tumma puunrunko törröttää pystyssä. Näky on lohduton, surullinen ja sysimusta.

Moni reppureissaaja kehuu Singaporea, mutta en oikein innostu pienestä kaupunkivaltiosta. Toki maa on siisti vai onko? Ensimmäisessä majapaikassa on ötököitä. Vaihdan hotellia ennätysvauhtia. Singaporen kuumuus ja kosteus ahdistavat. Pieniä itikoita lentelee kaikkialla ja tarttuu kosteaan ihoon.

Muutama kuukausi takaperin tutustuin hollantilaiseen Annekeen Wellingtonissa. Sovimme, että tapaamme seuraavan kerran poste restanten edessä Singaporessa. Tapaamisajaksi sovimme klo 12, tunti joustoa molempiin suuntiin. Tunnistan Anneken jo kaukaa. Hän seisoo pääpostin edessä. Uskomatonta!

”Maailmanympärysmatka on pieniä ihmeitä täynnä”, totean taas ties monettako kertaa.

Hankin etukäteen viisumin Indonesiaan jo Suomesta. Reissuni on venynyt sen verran pitkäksi, että viisumi pääsee vanhenemaan. Minun on siis hankittava uusi matkustusasiakirja Singaporesta. Harmikseni viisumin odottelu kestää kaksi pitkää viikkoa.

Tuoreesta viisumista huolimatta joudun poliisin kuulustelemaksi Jakartan lentokentällä. Minut vedetään sivuun passintarkastuksesta, määrätään odottelemaan poliisin silmien alla. Loputtoman pitkältä tuntuvan ajan jälkeen poliisit vievät minut kuulusteluhuoneeseen. Jännittää ja pelottaa. Indonesialaiset virkamiehet ovat totisia, tiukkoja ja sotilaallisia. He eivät puhu paljon.

”Miksi olet hankkinut viisumin Singaporesta?” nuori virkailija kysyy.

”Koska olen matkustellut kahdeksan kuukautta…”, yritän selittää.

”Miksi?” toinen hieman vanhempi virkailija tivaa.

”Koska haluan nähdä maailmaa.” Miten selittää motivaatiotaan totistakin totisimmille viranomaisille. No, he eivät tosissaan edes halua tietää.

Tosin en ymmärrä kaikkea, mitä he sanovat, koska heidän englannin kielen ääntämisestään on ajoittain vaikea saada selkoa. Selviän kuitenkin tilanteesta pelkällä säikähdyksellä.  

”Muista seuraavalla kerralla”, vanhempi virkailija huutaa perään.

”Mitä minun pitää muistaa?” mutisen itsekseni samalla kun kävelen pois kuulusteluhuoneesta.

Hienoinen matkaväsymys alkaa painaa Aasiassa. Onneksi vasta loppusuoralla. Olen saaanut matkalta kaiken sen, mitä lähdin hakemaan ja enemmänkin. Olen kokenut: vapauden, seikkailunhalun, ilon, ihmetyksen, naurun, innostuksen, oppimisen, yksinäisyyden, ikävän, kaipauksen, yllätyksellisyyden, surun, väsymyksen. Olen kasvanut maalaistytöstä maailmannaiseksi.

Alituinen paikasta toiseen siirtyminen sekä pitkät lento-, laiva- ja bussimatkat alkavat väsyttää. Lisäksi väsymystä aiheuttavat kuumat lämpötilat ja jatkuva vieraiden kielien puhuminen ja kuunteleminen. Päivittäiseen arkeen liittyvien pikku pulmien ratkaiseminen ja yritykset ymmärtää ympäröivää maailmaa lisäävät myös väsymyksen tuntua.

Oletan, että on mukava palata kotiin. Helsinki näyttää hyvin kauniilta ja siistiltä Bombayn jälkeen. Paluusta tulee kuitenkin iso pettymys. Olen paria pientä seikkaa lukuun ottamatta ulkoisesti sama ihminen kuin ennen matkaa. Aurinko on vaalentanut hiukset ja muutama kilo on karissut ennestään hoikasta varresta. Sisäinen muutos sen sijaan on suunnaton.

Yksi  tärkeimmistä opeista liittyy unelmointiin. Opin unelmoimaan ISOSTI.

Paluu normaaliin elämänmenoon on vaikeaa. En itsekään ymmärrä, mikä minulla on. Matka ei kiinnosta muita ihmisiä. Ystävät ja perhe vaikuttavat typeriltä. Vasta myöhemmin tajuan, että ystävät eivät olleet typeriä. Ymmärrän myös, miksi itse käyttäydyin niin kuin käyttäydyin. Kulttuurishokki. 

Pari viikkoa kotiinpaluun jälkeen matkustan linja-autolla Seinäjoelta Jyväskylään.

”Olet matkustanut maailman ympäri?” kuljettaja sanoo yllättäen, kun istahdan penkkiin.

”Niin olen. Palasin Suomeen jokin aika sitten.”

Kuljettaja on kiinnostunut matkastani. Ilahdun ja yllätyn. Autossa on vain muutama matkustaja, joten suuri osa matka-ajasta menee matkakokemuksista kertomiseen.

Maailmanympärysmatka ei tehnyt minusta parempaa ihmistä, mutta reissaaminen lisäsi päättäväisyyttä ja antoi uskallusta edetä kohti päämäärää myöhemminkin elämän varrella. Yksi tärkeimmistä opeista liittyy unelmointiin. Opin unelmoimaan ISOSTI. Lähes vuoden kestävän reppureisun onnistuminen osoittaa, että saavuttamattomiltakin vaikuttavat haaveet voivat toteutua.

Kuolema – vaiettu aihe

Olen pitkään halunnut kirjoittaa kuolemasta. En vaan ole tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Nyt päätin yrittää.

Kuoleman lisäksi on muitakin vaiettuja aiheita kuten eläkkeelle jääminen ja ikä. Näihin elämän suuriin asioihin kuten myös lapsen saamiseen ehtii ja voi valmistautua. Vauvan odottamiseen yhdeksän kuukautta, eläkkeelle jäämiseen vuosikausia samoin kuolemaan. Silti kyseiset tapahtumat yllättävät. Elämää ei voi kaikilta osin käsikirjoittaa ennalta.

Voisi olettaa, kun ihmiselle kertyy kokemusta ja tulee ikää, niin luonnollisista asioista puhuminen helpottuisi. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johtuuko vaikeneminen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan nuoruutta ja tehokkuutta. Ihminen arvotetaan työn perusteella. Vanhenemiseen liittyvät aiheet sysätään taka-alalle. Jopa seniorit itse välttelevät ikääntymistä koskettavien asioiden käsittelyä.

Vanheneminen ja kuolema ovat osa ihmisen elinkaarta. Kuolemaan suhtautumiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa, kuten ei ole moneen muuhunkaan asiaan. Jokainen tapa on oikea.

Vaikka olen pohtinut ja ajatellut kuolemaa paljon, siihen ei ole mitään erityistä syytä. No, ehkä ikä, koronavirus. Poisnukkuneista kertoviin uutisiin törmää tavan takaa. Ikääntyneenä nuo uutiset erottuvat laajasta uutisvirrasta eri tavoin kuin nuorena.

Voin sanoa, että kuolemaan perehtyminen muiden ihmisten kokemusten kautta, kuolemasta puhuminen jopa kirjoittaminen hälventävät kuolemanpelkoa. Kuoleman käsittely eriskummallisella tavalla rauhoittaa. Myös ajatukset elämästä ja kuolemasta muuttuvat arvostavammaksi. Toki myös elämänkokemus auttaa suhteuttamaan asioita.

Nuorena tuntee olevansa kuolematon. Jopa keski-ikä on kaukana. Hyvä niin. Elämän varrella tulee menetyksiä. Ne pistävät miettimään, vuosi vuodelta syvällisemmin.

Mummoni kuoli, kun olin teini-ikäinen. Minua pyydettiin katsomaan hänen ruumistaan. En mennyt. Halusin muistaa mummoni elävänä. Olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun, vaikka sain kuulla pari ihmettelevää kommenttia.

Kun läheinen ihminen sairastaa pitkään, niin kuolemaan voi ikään kuin valmistautua, mikä hieman helpottaa. Varsinkin jos läheinen on iäkäs ja kovin sairas. Ei halua, että hän kärsii, ei vaikka itse haluaisi pitää hänet luonaan.

Tieto rakkaan ihmisen menehtymisestä on pysäyttävä hetki. Etukäteen ei tiedä, miten käyttäytyy. Ensireaktio voi olla täysin hallitsematon. Muutama vuosi sitten sain tiedon minulle tärkeän ihmisen poismenosta. Olin voinut etukäteen valmistautua suru-uutiseen, silti en pystynyt hallitsemaan reaktiotani. Uutisen kuultuani aloin tahtomattomattani vapista, en pystynyt hillitsemään itseäni. Tahdonvoima ei riittänyt. Oli pakko istuutua. En kyennyt ajattelemaan järkevästi. En toimimaan. Oli pelottavaa kokea reaktio, jolle ei voinut mitään.

Suru iski myöhemmin. Surun käsitteleminen on oma prosessinsa. Sen kanssa oppii elämään – ajan kanssa. Puhuminen ei yksin poista surua, helpottaa kylläkin. Surevaa ihmistä ei voi tunnistaa ulkoisen olemuksen perusteella. Surevan ihmisen kohtaaminen voi tuntua vaikealta. Mitä hänelle pitäisi sanoa?

Taannoin eräs henkilö kertoi, että hän on saanut elää mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, mikä auttaa häntä kestämään äskettäin todetun vaikean sairauden. Olen lähes kaksikymmentä vuotta miettinyt tuota kohtaamista ja yrittänyt elää siten, että voin sanoa samoin. 

Tiedostan kuoleman, toivottavasti se on vielä kaukana. Jollain tavoin ajatus, etten elä ikuisesti kulkee mukana. Elämän rajallisuus näkyy muun muassa siten, että tiettyjen tavoitteiden toteuttamista ei voi lykätä kymmenen vuoden päähän vaan ne on toteutettava lähitulevaisuudessa.  

Ikäluokkani tilastollinen keskimääräinen elinikä on noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minulla on siis viisitoista toiminnallista vuotta edessä. Vuosia, jolloin voin toteuttaa unelmiani. Haluan myös uskoa, että oikealla asenteella ja elintavoilla voi saada pari toiminnallista vuotta lisää. Toivoa pitää aina olla!

Oikein käytetty elämä on kyllin pitkä. – Seneca.

Nuoruuden inhokit – vanhuuden suosikit

Olen kasvanut maalla 60- ja 70-luvulla. Jokaisessa talossa oli vähintään pieni peruna- ja kasvimaa, niin omassa lapsuudenkodissanikin. Raparperit ja marjapensaat kuuluivat vakiokasveihin. Kukkapenkit kaunistivat rakennusten vierustoja. Pienestä pitäen sekä sisäkukkien että ulkokukkien kastelu kuului askareisiini.

Elämä tuohon aikaan oli hyvin erilaista kuin nykyään. Maalla oltiin varsin omavaraisia. Suomi oli maatalousmaa. Kulutustavaroita oli nykyaikaan verrattuna niukasti. 

Lämpimät juustokuorrutteiset voileivät tulivat. Taisi olla 70-lukua? Tykkäsin niistä.

Monia hyviä muistoja on jäänyt noilta ajoilta. Mutta nuoruudesta jäi myös muutama seikka, jota suorastaan inhosin aikuisiällä. Pelapuut, raparperit, villasukkien kutominen ja vohvelikankaiset pyyheliinat.

Miksi näin kävi? En osaa kovin hyvin perustella. Todennäköisesti suurin syy oli se, että tiettyjen ruokien ja tavaroiden kanssa joutui kyllästymiseen asti tekemisiin. Vaihtoehtoja ei ollut. Pelapuu ja raparperi olivat helppohoitoisia, harmaata villalankaa sai naapurin muutaman lampaan tilalta, vohvelikangas oli edullista.  

Merkillistä on se, että tänä päivänä suorastaan rakastan noita nuoruuden inhokkeja. Aikaa on kai kulunut tarpeeksi. Nuoruuden inhokeista on tullut vanhuuden suosikkeja. Hyvät lukijat, onko kenellekään teistä käynyt samoin?

Pelapuu

Pelapuu eli pelargonia. Kasvia tosiaan kutsuttiin pelapuuksi kotipitäjässäni. Pelapuut saviruukuissa täyttivät kotini jokaisen ikkunanlaudan. Siltä ainakin tuntui. Ne kai olivat helppokasvuisia, kukkivat paljon. Olivat siten näyttäviä. Muistan, että äiti sai ne kukoistamaan, naapuritkin ihastelivat.

Vuosia on ilmeisesti vierähtänyt riittävästi, koska tänä päivänä pelapuu näyttää silmissäni kauniilta. Kukkii upeasti taloyhtiön pihamaalla.  

Raparperi

Pihamaalla kasvoi useita rapaperipuskia. Ne viihtyivät hyvin, kasvoivat vauhdilla. Koko kesälle riitti aineksia. Raparperia käytettiin kiisseleissä, hilloissa, leivonnaisissa. Raparperipiirakkaa oli tarjolla aivan liian usein. Voi miten petyinkään, kun äiti sekoitti poimimani metsämansikat raparperikiisseliin.

No, tänä päivänä toivon, jotta löytäisin useammin raparperia sisältävän tuotteen kaupasta tai kahvilasta. Ilahduttava löytö oli raparperijogurtti pari viikkoa sitten. Virossa asuessani bongasin raparperituotteita tavan takaa. Ehdoton suosikkini oli raparperikääretorttu Supelsaksad-kahvilassa. Siinäpä viikonlopun leivontaidea!  

Villasukkien kutominen

Villasukkien kutominen on kiistaton ykkösharrastukseni nykyisin. Niiden kutominen on rentouttavaa. Sitä voi tehdä televisioa katsellessa. Kutominen on helppoa. Valmista tulee rivakasti. Väreillä voi leikkiä.

Minulla on ollut ristiriitainen suhtautuminen villasukkien kutomiseen. Muistan olleeni innokas käsitöiden harrastaja jo nuorena. Sen jälkeen vierähti vuosikymmeniä, etten kutonut sukan sukkaa. Käytin kyllä villasukkia mutta en itse halunnnut niitä kutoa. Ei kai ollut riittävän ”hienoa”. Villasukkalankakin oli useimmiten harmaata. Villapaitojen kutominen sen sijaan oli kivaa.

Vohvelikankaiset pyyheliinat

Vohvelikankaasta olen kirjoittanut kokonaisen blogin. http://www.ikaantymisenihmeet.net/2020/03/ Niin ihastunut olen siihen. Kangas on ehdottomasti paras pyyheliinamateriaali. Kevyt ja imukykyinen.

Vuosikymmeniä sitten vohvelikankaasta oli vain yksi variaatio. Kangas oli ohutta. Toisin on tänä päivänä. On muhkeaa kangasta ja vielä muhkeampaa kangasta.

Voi miten toivoinkaan, että nuoruudessani olisi ollut froteepyyhkeitä. Ajat muuttuvat. Suunnittelen vaihtavani froteiset pyyhkeeni vohvelikankaisiksi. Ihana vanhan roosan värinen paksu vohvelikangas odottaa ompelijaansa.

Kuumat kesät ja kylmät talvet

Aika kultaa muistot. Ja hyvä niin. Kiinnostavaa on ollut todeta, miten kaksi henkilöä voi muistaakaan saman tapahtuman eri tavoin.  

Omissa muistoissani lapsuuden kesät olivat kuumia ja aurinkoisia. Olivatko tosiaan? Tarkemmin ajatellen myös sateisista kesistä ja kylmistä järvivesistä on muistikuvia. Viileä vesi ei kylläkään estänyt uintireissuja.

Kokosin säähavaintoja kahdelta asemalta: Helsinki Kaisaniemi ja Ähtäri Inha. Ajanjaksot ovat 1964-69 ja 2014-19. Data on Ilmatieteen laitoksen.

Taulukkoon 1 merkitsin jokaisen kuukauden keskilämpötilan ja kuukauden sadesumman kyseisiltä vuosilta.

Taulukoista 2-4 voi nähdä, että kuukauden keskilämpötila on ollut korkein kesä- ja heinäkuussa, kylmin kuukausi on tammikuu 2010-luvulla. Sademäärissä on enemmän hajontaa. 1960-luvulla sateisin kuukausi oli joulukuu Helsingissä.

Jos haluat tutustua lämpötiloihin tarkemmin, ohessa taulukot.

Seniorin uupumus

Mietin vaan, miten ikäihmisen uupumus ja masennus osataan tunnistaa ja miten sitä hoidetaan. Otetaanko seniorin uupumus, väsymys ja masennus todesta terveydenhuollossa ja läheisten parissa. Mietin myös, onko ikäihmisellä itsellä rohkeutta ottaa asia esiin.

Elämä eläkeläisenä tuskin on aina pelkkää auvoa. Moni seniori toimii läheisen omaishoitajana, hoitaa lastenlapsiaan puhumattakaan monista muista velvollisuuksista. Isoon leikkaukseen joutuminen voi nostaa suuria tunteita pintaan, aiheuttaa stressiä. Ikäihmiset myös kärsivät yksinäisyydestä, mikä on korona-aikanakin tullut ilmi.

Työikäisillä on työterveyshuolto ja mahdollisuus Kela-korvattavaan terapiaan. Silti uupumuksen ja masennuksen tunnistamisessa on puutteita. Ne eivät vieläkään ole täysin hyväksyttäviä asioita. Kun ihmisellä on jalka poikki, niin työkaverit lähettävät ”Parane pian” -kortin kotiin. Kun ihminen uupuu, työkaverit eivät edes kysy, miten voit.

Taannoin erään organisaation henkilöstöpäällikkö kertoi, että Varhaisen puuttumisen toimintamalli -ohje on laadittu Kelaa varten. Niin, kaikilla työpaikoilla uupumusta ei oteta vakavasti. Uupunut työntekijä on hälytysmerkki. Jos yksikin henkilö uupuu, niin jokin on pielessä työyhteisössä.

Apua voi olla vaikea saada mielen ongelmiin. Varsinkin, jos prosessit eivät ole kunnossa organisaatioissa. Esimiehillä ei ole riittävästi taitoa ja tietoa tunnistaa uupunutta työntekijää eikä välttämättä haluakaan. Työterveyslääkärin palkan maksaa työnantaja, mikä myös näkyy uupumuksen vähättelynä.

Mikäli työntekijä on reipas, aktiivinen ja toimelias normaalioloissa. Ympäristöä voi olla vaikea saada ymmärtämään tämänkaltaisen henkilön väsymys. Lepää viikonloppu, kyllä se siitä. Helppo sinun on käydä työssä, kun ei ole ongelmia. Minulla sen sijaan on vaivaa tässä, tuostakin sattuu…

Kun työntekijä itse pyytää apua, niin uupumus on edennyt jo pitkälle. Uupumus on tila, jota ei itse välttämättä tunnista eikä ymmärrä kovin helposti. Se voi johtaa masennukseen.

Olisikin tärkeää auttaa työntekijää heti, mieluiten ennaltaehkäisevästi. Ei niin, että työkuormaa kevennetään organisaatiomuutoksen yhteydessä syksyllä. Ristiriidat on ratkaistava tuoreeltaan, ei sitten kun esimiehellä on aikaa. Parin kuukauden kuluttua.

Kun työikäisillä on vaikeuksia saada apua ja tukea uupumiseen, niin millainen tilanne onkaan eläkeikäisten kohdalla. Uupumus ja masennus kun ei tunne yläikärajaa. Tunnistaako terveyskeskuslääkäri väsyneen eläkeläisen? Otetaanko hänet tosissaan? Leimataanko ikäihminen vanhuudenhöperöksi?

Mitä apua uupuneelle ja masentuneelle eläkeikäiselle on tarjolla? Pelkkiä kysymyksiä. Kela korvattavaa tukea ei saa yli 68-vuotiaat. Siinä taas yksi ikäsyrjinnän kukkanen.

Ikääntymisestä rangaistaan Suomessa

Olen kuullut monen eläkeläisen valittavan, että aikaa lääkärille on kohtuuttoman vaikea saada terveysasemalta tai veroprosentti ei laskenut, vaikka tulot putosivat eläkkeelle jäädessä. Mitä ihmettä?

Työntekijöille on järjestetty kattava työterveyshuolto. Eläkkeelle jäätyään ihminen ikään kuin putoaa tyhjän päälle. Suomessa on kaksi terveydenhuoltojärjestelmää, mikä asettaa ihmiset eriarvoiseen asemaan.

Kunnat vastaavat sosiaali- ja terveydenhuollon järjestämisestä. Palveluntuottajia on lukuisia. Ilmeisesti tuo selittää sen, että ikäihmisten palvelut eivät ole yhdenvertaisia kaikissa kaupungeissa. Verkkosivujen perusteella palvelut keskittyvät vanhuuden loppupäähän. Vaikuttaa siltä, että vastikään eläköityneet on taas kerran unohdettu. Voisi kuvitella, että ennalta ehkäisevä terveydenhuolto on tehokasta ja halvempaa kuin erikoissairaanhoito. Mutta eläkeiän alkupäässä olevien ennalta ehkäisevistä terveydenhuoltopalveluista löytyy todella niukasti tietoa.

Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan, että ikääntyneellä on oikeus terveystarkastukseen. Terveystarkastusta haluavan tulee ottaa yhteys terveysasemalle. Soiten (Kokkolan seutu) sivuilta saa lukea, että Seniorien Terveyspisteiden toimintamuotoja ovat matalan kynnyksen neuvontapalvelu ja ajanvarausvastaanotto sekä 67- ja 75-vuotiaiden terveystarkastukset.

Kuuleman mukaan ikääntyneitten terveystarkastuksista moni ei edes tiedä. Sama tilanne on työttömien terveystarkastusten kohdalla. Viranomaiset eivät ilmeisesti halua, että kansalaiset käyttävät terveydenhuoltopalveluja.

Kelan sivuilla kerrotaan, että kuntoutuspsykoterapian tavoitteena on edistää kuntoutujan työ- ja opiskelukykyä sekä tukea opintojen edistymistä, työelämässä pysymistä ja työelämään siirtymistä tai sinne palaamista. Kelan korvaamaa psykoterapiaa voi saada 16–67-vuotiaat.

Mistä syystä seitsemänkymppinen ei ole oikeutettu Kela-korvattavaan psykoterapiaan? Sellaistakin on tapahtunut, että ikäihmisen mielenterveysongelmia on vähätelty ja ne on kuitattu vanhuudenhöperyydeksi.

Toinen asia, jota katsastin, oli eläkeläisten verotus. Miksi eläkeläinen maksaa korkeampaa veroa kuin palkansaaja? Palkansaaja maksaa veron lisäksi muita maksuja 8,4%. Silti eläkkeensaajan verotus on suurempi kuin palkansaajan.

Verotus 25000 euron vuosituloilla (vuonna 2019):

  • Eläkkeensaaja: 22,9%
  • Palkansaaja 53-63 vuotias: 21,4%
  • Palkansaaja alle 53-vuotias: 20,4%

Selityksenä veroprosentin eroille Veronmaksajat-sivuilla kerrotaan, että eläketuloihin kohdistuu eri vähennyksiä ja sosiaalivakuutusmaksuja kuin palkkaan. Pitää varmasti paikkansa mutta onko se oikein?

Eriarvoisuus, tiedon niukkuus. Nuo kaksi asiaa nousivat päällimmäisinä esiin, kun surffailin eläkeikäisten palvelusivuilla. Asioihin tutustuminen herätti lukemattomia kysymyksiä. Miksi palveluja rajataan iän perusteella? Miksi koko ikänsä veroa maksaneita senioreita verotetaan rankemmin kuin nuoria? Tuntuu valtavan epäoikeudenmukaiselta. Tuntuu, että ikääntymisestä rangaistaan. Säädökset tukevat ikäsyrjintää.

Yhteiskunnan rattaat pyörivät hitaasti, asenneilmastoon vaikuttaminen kestää luvattoman pitkään ja muutosten läpivienti ottaa oman aikansa. Haluan silti uskoa, että asioista puhumalla ja lähettämällä palautetta viranomaisille, maailma muuttuu hitusen paremmaksi paikaksi.

Tässä pari esimerkkiä vaikuttamisesta:

Otakantaa.fi -sivuilla voi kertoa mielipiteensä julkisen hallinnon 2020-luvun kansanlähtöisestä julkisesta hallinnosta. Vastaamisaikaa on 10.8.2020 asti.

https://www.otakantaa.fi/fi/hankkeet/475/

Helsingin kaupungin sivuilla on kysely terveysasemien palveluhankinnan kokeiluun liittyen. Vastaamisaikaa on 7.8.2020 asti.

https://www.hel.fi/uutiset/fi/sosiaali-ja-terveysvirasto/nyt-kokeillaan-uusia-tapoja-tuottaa-terveysasemapalveluja?pd=v

Kahviloilta puuttuu tietoa ikääntymisestä

Kahvilakulttuuri on kehittynyt valtavasti Suomessa tällä vuosisadalla mutta silti on vielä pikkasen parannettavaa. Meillä on lukuisia viihtyisiä kahviloita. Niitä löytyy moneen makuun etenkin suurten kaupunkien keskustoissa. Kesäisin voi kansainväliseen tyyliin istuskella joko sisällä tai ulkona. Leivonnaisia niin ikään on tarjolla vaativallekin kahvittelijalle. Suolaisen ja makean lisäksi maittava lounaskeitto ilahduttaa asiakasta useassa kahvilassa. Jokunen cafe on jo löytänyt tiensä keskustan ulkopuolellekin.

Maassamme on yli miljoona 65+ ikäistä ihmistä, mikä on 21 % koko väestöstä. Asukkaita Suomessa on 5,5 miljoonaa. Väestöennusteen mukaan ikääntyneitten määrä kasvaa 25 %:iin, mikä on lähes puolitoista miljoonaa senioria. Voitteko kuvitella puolitoista miljoonaa ihmistä. Tuossa joukossa riittää runsaasti potentiaalisia asiakkaita kahviloihin.

Tämän päivän kuusikymppiset ovat tottuneita kahvilassa kävijöitä. Ystävien tapaaminen kahvikupin ääressä on monelle seniorille arkea. Olen varma, että suuri osa heistä kahvittelee vielä kahdenkymmenen vuoden kuluttuakin. He ovat asiakkaita, jotka arvostavat palvelua. Yhä enenevässä määrin myös osaavat vaatia palvelua.

Toivon, että kahvilanomistajat eivät unohda palvelusta nauttivia ja palvelua arvostavia ikäihmisiä kehittäessään kahvilatoimintaa ja perustaessaan uusia kahviloita. Ikääntynyt asiakas on ilmaista mainontaa kahvilalle. Seniorinaisten kesken sana hyvästä palvelusta leviää valon nopeuden lailla.

Muutamia seikkoja, joihin kahviloiden tulisi panostaa:

Henkilökunnan palvelualttius. Kahviloiden työntekijöitten keskuudessa tarvitaan lisää tietoa ikääntymisestä. Myös kesätyöntekijät tulisi perehdyttää senioriasiakkaiden erityispiirteisiin. Töykeältä vaikuttava palvelu ei aina ole oikeasti töykeyttä. Se on tietämättömyyttä. Nuori työntekijä ei voi mitenkään tietää, miten ikävuodet vaikuttavat ihmiseen.

Tasapuolisuuden nimissä on sanottava, että tietoa vanhenemisesta puuttuu myös muilta ammattiryhmiltä ja ihmisiltä. Tekisi mieli sanoa, että neljä miljoonaa ihmistä tarvitsee lisäinfoa ikääntymisestä. Kenties suomalaisten asenteissa on korjaamisen varaa?

Ikäihmiselle tarjotin kahvikuppeineen voi olla liian painava. Itsepalvelujonossa seisominen tuottaa hankaluuksia, tönityksi tulemisen vaara on olemassa täpötäydessä kahvilassa. Kahvilatyöntekijällä tulisi olla aikaa viedä asiakkaan tilaus pöytään. Ihannetilanne tietenkin olisi pöytiintarjoilu. Henkilökuntaa pitäisi siis olla riittävästi, jotta työntekijät ehtisivät palvella jokaista asiakasta. Ystävällinen, palvelualtis henkilökunta korvaa pieniä puutteita muilla osa-alueilla. Tasokas palvelu on hyvää mainosta kahvilalle.

Esteettömyys on toki tuiki välttämätöntä. On hyvä, jotta kahvilaan pääsee pyörätuolilla tai rollaattorilla. Lisäksi pöydät tulisi sijoittaa riittävän väljästi. Ainakin osa pöydistä tulisi olla ns. normaaleja pöytiä, joihin kuka tahansa voi vaivattomasti istuutua. Joissakin kahviloissa suuri osa pöydistä on korkeita, niihin kaikkien asiakkaiden ei ole mahdollista kavuta.

Myös astioiden tulisi olla suunniteltu siten, että mahdollisimman monen kahvittelijan on helppo käyttää niitä. Tarjolla voisi olla pari erilaista kahvikuppimallia. Taitava suunnittelija kyllä keksii cafen tyyliin sopivat mallit. Eräässä kahvilassa oli vain korvattomia kahvikuppeja. Ikääntyneellä rouvalla oli suuria ongelmia juoda iltapäiväkahvinsa kupeista.

Saavutettavuus sisältää myös ymmärrettävyyden. Kahvilan verkkosivut, viestintä, hinnasto tulisi olla joka ainoalle kävijälle helppolukuinen ja ymmärrettävä. Taas tullaan resursseihin, ja nimenomaan pätevään henkilökuntaan. Henkilökuntaa pitäisi olla riittävästi, jotta heillä on aikaa ja myös osaamista viestiä ja kertoa myytävistä tuotteista.

Suklaacroissant. Tämä on minun henkilökohtainen toiveeni. Kovasti paljon toivoisin suklaacroissanteja kahviloiden valikoimaan. Olen bongannut mantelicroissanteja ja kerma-marjatäytteisiä croissanteja mutta suklaacroissantit loistavat poissaolollaan. Kaiholla muistelen belgialaisia suklaisia ihanuuksia.

6 vinkkiä eläkeajan suunnitteluun

Oletko jäämässä eläkkeelle lähitulevaisuudessa? Jos vastasit kyllä, niin suosittelen lukemaan blogikirjoituksen loppuun.

Eläkkeelle jääminen on laaja-alaisesti vaikuttava elämänmuutos, jota helpottaa huolellinen valmistautuminen. Eläkkeelle valmistautumiseen ei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa. Siispä olen koonnut pohdinnan tueksi muutaman yleispätevän seikan. Lisää vinkkejä eläkeaikaan valmistautumiseen julkaisen loka-marraskuussa.

Aktiivisesta eläkeajasta puhutaan nyt paljon, kaikki eivät koe sitä omakseen eikä tarvitsekaan. Jokaisella on oikeus, suorastaan velvollisuus tehdä eläkeajasta omannäköisensä.

Olipa tavoitteesi mikä tahansa, eläkeajan suunnittelu on hauskaa ja rentouttavaa. Kuten yleensä suunnittelussa, matka on vähintään yhtä tärkeä kuin tavoitteen saavuttaminen. Muista siis unelmoida ISOSTI!

1. Varaudu eläkeaikaan

Eläkeaikaan kannattaa todellakin valmistautua tai vähintäänkin on hyvä tiedostaa, mitä tuleman pitää. Itse aloin miettiä eläkeasioita noin kuudenkymmenen ikävuoden paikkeilla. Eläkeasiat nousivat ikään kuin luonnostaan mieleen. Huomioitavaa:

  • Rakenna oma käsitys eläkeläisyydestä.
  • Ole avoin uudelle elämänvaiheelle ja sen tuomille mahdollisuuksille.
  • Mieti, mitä odotuksia sinulla on eläkeaikaan.
  • Listaa asiat, joista pidät ja joita teet mielelläsi, mistä kenties voisit luopua.
  • Mieti, millaisia riskejä muuttuvaan elämäntilanteeseen liittyy ja miten voit niihin varautua.
  • Pohdi, mikä olisi hyvä ajankohta jäädä eläkkeelle.
  • Pidä mielessä asumisvaihtoehdot.
  • Muista, että vanhuus ei ole koko ajan samanlaista.

2. Panosta mielen ja kehon hyvinvointiin

Yksi tärkeimmistä asioista on oma hyvinvointi sekä mielen että kehon. Kun voit itse hyvin, pystyt auttamaan muita. Jos työ on aiheuttanut stressiä ja unettomuutta, korjaa asiat ennen eläkeaikaa.

Liikutko tarpeeksi? Jos tarvitset tukea, hanki personal trainer tai liity liikuntaryhmiin.

Onko verkostosi kunnossa? Jos havaitset päivitystarpeita, älä epäröi liittyä porukoihin, joissa voit tutustua ihmisiin. Myös aikuisena uuden sydänystävän löytäminen on mahdollista.

Ja viimeisenä, ei suinkaan vähäisimpänä on aivoterveys. Säilytä uteliaisuutesi, käytä ”päätäsi”, hanki uusi harrastus, opiskele uusi kieli, perehdy vaikka EU-säädöksiin. Ihan mitä tahansa, mikä saa sinut käyttämään aivojasi.

3. Tarkista talous

Eläkkeelle jäädessä tulot yleensä pienenevät, mutta kulut pysyvät samoina. Omia menoja seuraan yksinkertaisen excel-taulukon avulla. Seurannan tuloksena saa selville todelliset kulut. Yllätyksiä voi olla luvassa. Jos tarpeen, vaihda puhelinliittymä edullisempaan, kilpailuta sähkösopimus, myy turhat tavarat.

Eläkelaskureita käytän, kun mietin mikä olisi hyvä aika eläköityä. Eläkevakuutusyhtiöitten omilta sivuilta voi tarkistaa karttuneen eläkkeen, toki voit myös varata ajan eläkeneuvojalle.  

4. Päivitä asiakirjat

Uuden elämän kynnyksellä ei kannata missata virallisia asiakirjoja. Ne ovat välttämättömiä kohdatessa mahdollisia vastoinkäymisiä. Vakuutukset on syytä päivittää vastaamaan uutta tilannetta. Tarvitsetko kenties terveysvakuutuksen, kun työterveyshuolto on enää vain muisto.

Kanta-palveluun on syytä kurkistaa ja varmistaa, että hoitotahto ja elinluovutustahto ovat ajan tasalla. Onko testamentti jo laadittu?

5. Luo encore-ura

Tiesitkö, että eläkkeellä voit halutessasi työskennellä. Voi aloittaa uuden entistä ehomman työuran tai työskennellä muutaman tunnin viikossa. Uutta eläkettäkin karttuu työansioista. Olkaamme ikuisia optimisteja ja uskokaamme, että säädökset ja asenteet ikääntyneitä työntekijöitä kohtaan muuttuvat positiivisemmiksi.

Voit myös hyödyntää vuosien varrella kertynyttä osaamista ja työllistää itsesi. Tai voit perustaa yrityksen, nostaa esiin uinuvat haaveet ja muuntautua todelliseksi businessnaiseksi. Vaihtoehtoja siis on.

6. Unelmoi usein, unelmoi suuria

Älä unohda unelmoida. Pidä mielessä, että unelmat voivat toteutua, jos sinulla on kylliksi rohkeutta tavoitella niitä. Listasin muutaman asian, josta voit nauttia eläkeaikana. Ikään kuin esimakua tulevaan.

  • Lopeta jahkailu – ryhdy toimeen, kun virtaa vielä riittää
  • Tee asiat perusteellisesti  – jos työ on vaatinut energiaa, niin eläkkeellä voit siivota pieteetillä, perehtyä kiinnostavaan asiaan syvällisesti
  • Ota uudet värit käyttöön – unohda työelämän maltilliset sävyt, uudista vaatekaappisi värimaailma
  • Nauti aamiainen vuoteessa – iloitse kiireettömyydestä
  • Valvo niin pitkään kuin mieli tekee – voit lukea kiinnostavaa kirjaa yömyöhään
  • Juhli kunnolla – jos siltä tuntuu
  • Ryhdy lintubongariksi
  • Perusta varttuneiden kommuuni
  • Panosta ihmissuhteisiin – ota yhteyttä vanhoihin koulukavereihin
  • Älä kadu mitään – eläkepäiviä ei kannata tuhlata menneiden asioiden murehtimiseen

Kuolinsiivous: nimestään huolimatta tavallinen siivous

Mikä on kuolinsiivous? Lyhyesti sanottuna kuolinsiivous on elinaikana tehty perusteellinen siivous, jossa luovutaan turhista tavaroista ja asiakirjoista. Siivouksen voi tehdä lyhyemmän tai pitemmän ajan kuluessa. Kuolinsiivous on sanana vanhahtava, luo ehkä surullisen mielikuvan. Todellisuudessa suru on kaukana siitä, mitä kuolinsiivous saa aikaan. Mieli kevenee. Tulee tilaa kaappeihin ja kellarikomeroon. Pienempi tavaramäärä antaa vapautta.

Iän myötä on aivan luonnostaan tullut halu vähentää tavaraa. Kuusikymmentä on maaginen ikä. Tuossa iässä alkaa miettiä asioita uudella tavalla. Materiasta huolehtimiseen ei halua käyttää liikaa aikaa ja materialle ei halua antaa liikaa neliöitä. Ymmärtää myös, että hyvä elämä koostuu muusta kuin esineistä.

Entisaikaan kuolinsiivous suoritettiin jonkun kuoltua. En osaa sanoa, kutsuttiinko tuolloin siivousta kuolinsiivoukseksi. Ehkä ei, koska kuoleman käsittely on melko lailla vaiettu aihe.

Monet ihmiset ovat kertoneet, että haluavat saattaa keskeneräiset asiat päätökseen ja sopia mahdolliset riidat ennen kuin aika jättää. Työpaikalla työntekijä siivoaa työhuoneensa ennen kuin vaihtaa työpaikkaa tai jää eläkkeelle. Siitä huolimatta itse tehty kodin raivaus ei ole perinteisesti kuulunut näihin loppuun vietyihin asioihin.

Raivauksella en tarkoita, että kaikesta tavarasta pitäisi luopua. En missään nimessä. Tärkeitä papereita, muistoesineitä tai tarpeellisia tavaroita ei tietenkään ole syytä heittää pois. Mistään sellaisesta ei pidä luopua, mikä tuottaa iloa ja millä on merkitystä. Elämän on tarkoitus jatkua kuolinsiivouksen jälkeenkin.

Jokaisen kaappeihin ja vintille on todennäköisesti kertynyt vanhojen aparaattien käyttöohjeita, rikkinäisiä lampunvarjostimia tai kulahtaneita vaatteita. Niistä voi luopua hyvällä omallatunnolla.

Siivous sisältää myös asiakirjat niin paperiset kuin sähköiset asiakirjat sekä tiedostot tietokoneella ja muistitikuilla. Unohtamatta pilvipalveluja, blogeja, facebookeja ym. palveluja. No, palveluja toki vielä käyttää mutta voi miettiä miten niiden kanssa toimitaan, sitten kun itse ei ole niitä käyttämässä. Onko vintillä kenties sairauskertomuksia, päiväkirjoja ja kirjeitä, joiden sisältö saattaa aiheuttaa harmia jollekin henkilölle. Kannattaa siis hetki miettiä, miten asiakirjojen kanssa haluaa menetellä.

Vanhojen ja rikkinäisten puhelimien, läppärien ja tablettien muistit on tyhjennettävä ennen hävittämistä. Sorttiasemat ainakin ottavat laitteita vastaan.

Eräs henkilö kertoi, että hän ei halua käyttää tuntiakaan siivoukseen, koska on parantumattomasti sairas. Samaa mieltä, tietyissä tilanteissa pitää vaan keskittyä olennaiseen. Eikä siivous todellakaan kuulu tärkeimpiin asioihin.      

Siivous ei ole mielipuuhaani, ei ole koskaan ollut. Silti haluan ehdottomasti tehdä oman kuolinsiivouksen itse. Haluan luopua käyttökelpoisista tavaroista vielä, kun niistä on hyötyä jollekin. Haluan luopua myös tavaroista, jotka aiheuttavat ylimääräistä vaivaa.

Haluan tehdä siivouksen tavalla, jonka koen mielekkääksi ja josta jollain tavoin pystyn nauttimaan. Kuten yleensä, tavoitteet on hyvä pilkkoa pienempiin tavoitteisiin. Ajattelen niin, että kuolinsiivous on päätavoite, muuttosiivous on välitavoite.

Siivoan hylly kerralla -periaatteella. Se on hidas ja vähän työläskin tapa raivata kotia mutta silti siivous etenee. Huomaan pienenevät paperikasat ja tyhjenevät hyllyt. Olen henkeen ja vereen excel-ihminen, joten pidän kirjaa tavaroista, joista luovun ja joita ostan. Seuraan tarkasti, että kuukausitasolla hankkiudun eroon useammasta kapistuksesta kuin ostan uutta.

Sain kehotuksen ottaa käyttöön Marie Kondon opit mutta konmaritus ei ole minun juttuni. Kondon kirjoista saa kyllä hyviä ja tarpeellisia yksittäisiä vinkkejä. Ensiaskeleet –blogin kirjoittaja puhuu minimalismista www.ensiaskeleet.fi. Kiintoisaa sekin.

Ruotsalainen Margareta Magnusson on kirjoittanut kuolinsiivouksesta kirjan. Tässä lyhyesti hänen vinkkinsä:

  • Kuolinsiivous tekee arjesta helpompaa.
  • Kuolinsiivouksen tekeminen itse säästää rahaa sekä perheen ja ystävien aikaa.
  • Tavaroiden karsiminen kannattaa aloittaa ennen kuin vanhuuden vaivat iskevät.
  • Aloita kellarista ja ullakosta sekä eteisen kaapista ja vaatekomeroista.
  • Jos saat kutsun juhliin, älä osta emännälle kukkia, vaan lahjoita hänelle jotakin kotoasi.
  • Aloita karsiminen suurista esineistä.
  • Jos olet muuttamassa, karsi samalla.
  • Hankkiudu eroon salaisuuksista.
  • Kerää itsellesi rakkaat asiat poisheitettävien laatikkoon.
  • Käy tavarasi läpi, muistele niitä hetki ja anna sitten pois kaikki, mitä et tarvitse.
« Older posts