Rajoittavat stereotypiat

Hämmästyttävää, miten kapea-alaisesti vanhenevat naiset edelleen nähdään yhteiskunnassamme.

Eräs suuri organisaatio kertoi ikääntyneistä työntekijöistä kuvan kera nettisivuillaan. Kuvassa oli isoäiti ja pieni lapsi. Artikkelin tarkoitus oli tukea ikääntyneitten työllistymistä. Kysyin miksi isoäidin kuva. Se oli ilmeisesti ainoa asia, mikä organisaatiolle tuli mieleen ikääntyneistä ihmisistä. Vaihtoivat kuvan, kaikki pisteet siitä organisaatiolle.

Itsekin olen kuullut monta kysymystä isoäitiydestä. Eikö vanhenevalta naiselta muuta osata kysyä? En ole isoäiti enkä edes tiedä tuleeko minusta isoäiti. Kysymys varmasti loukkaa heitä, joista ei toiveista huolimatta koskaan voi tulla isovanhempia.

Entä Sauli, pienen vauvan isä ja presidentti? Entä Katri-Helena? Kummankaan kohdalla ei ensisijaisesti puhuta isovanhemmuudesta eikä vanhemmuudesta. Miksi meidän tavallisten naisten oletetaan olevan ”vain isoäitejä”? Ikääntyneet eivät todellakaan ole yhdenmukainen ryhmä.

Väite, että vanhemmilla työntekijöillä on enemmän sairauspoissaoloja kuin nuoremmilla työntekijöillä, on yksi niistä sitkeästi elävistä stereotypioista. Ikääntyneitten omissa puheissa myös vilahtaa toteamukset, että he eivät enää opi uutta tai eivät voi tehdä tätä ja tuota, kun ovat niin vanhoja. Yksin ikä ei ole tekemistä rajoittava tekijä, toki muita tekijöitä saattaa olla. Vallalla olevat stereotyyppiset käsitykset saavat ihmiset itsekin uskomaan niihin. Pahimmillaan ne menevät ihon alle ja estävät meitä hyödyntämästä todellisia kykyjämme, jopa edesauttavat vanhenemista.

Myös yli kuusikymppisillä naisilla on tavoitteita ja tulevaisuuden suunnitelmia. Meillä on osaamista, näkemystä ja työnintoa, jospa vaan työantajat pitäisivät aikuiset naiset palkkalistoillaan ja rohkenisivat palkata ikääntyneitä. Työyhteisön ilmapiirinkin kannalta olisi toivottavaa, että työyhteisö koostuisi eri-ikäisistä.

On tilanteita, joissa toivoisin saavani palvelua lähempänä omaa ikää olevalta henkilöltä, esimerkiksi lääkäri- ja liikuntapalveluja. Nuori personal trainer ei välttämättä ymmärrä, että kuusikymppisenä on jo rajoitteita liikkumisessa. Miten voikaan ymmärtää, kun ei sitä ikää ole kokenut. Siis enemmän aikuisia ohjaajia saleille.

Tilastokeskuksen sivuilta luin, että väestöennusteen mukaan yli 65-vuotiaita on lähes 23 % vuonna 2020. Ja luku vaan kasvaa tulevina vuosikymmeninä. Eli yritysten kannattaisi toden teolla panostaa ikääntyneitten palveluihin ja tuotteisiin. Toki myös julkisen sektorin tulisi tuottaa kansalaisten näköisiä palveluja. Onneksi osallistaminen nostaa päätään.

https://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_vaesto.html

Luulen, että meidän ikääntyneiden itsekin kannattaisi pontevammin vaatia, jotta meidät huomioitaisiin ja nähtäisiin laaja-alaisina, kuluttavina, hyödyllisinä ja täysivaltaisina yhteiskunnan jäseninä. Jospa suurempaa ääntä pitämällä saisimme näkyvyyttä ja lisää ikääntyneille räätälöityjä palveluja kuten uusia, monipuolisempia ratkaisuja ikäihmisten asumiseen.

Ikääntyminen ei vie elämäniloa, uteliaisuutta, innostusta eikä motivaatiota. Ei edes työintoa. Työelämässä innon vie ihan muut seikat kuin itse työ.

Lue myös: http://www.ikaantymisenihmeet.net/blogi/mystinen-elakeika/

1 Comment

  1. Monenlaisia ajatuksia nostatti mieleeni tämä teksti. Ei lannistuta, vaikka meidät ikääntyneet onkin soseutettu homogeeniseksi massaksi. Toisaalta, niinhän nuoriakin niputetaan. Yritetään omalta osaltamme edistää meille suunnattuja palveluja vaatimalla niitä. Ihmettelen, etteivät markkinamiehet vieläkään osaa hyödyntää tämän päivän aktiivisten ja usein myös taloudellisesti hyvin toimeen tulevien ikääntyvien tarpeita.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *