Kuolema – vaiettu aihe

Olen pitkään halunnut kirjoittaa kuolemasta. En vaan ole tiennyt, miten siitä kirjoittaisin. Nyt päätin yrittää.

Kuoleman lisäksi on muitakin vaiettuja aiheita kuten eläkkeelle jääminen ja ikä. Näihin elämän suuriin asioihin kuten myös lapsen saamiseen ehtii ja voi valmistautua. Vauvan odottamiseen yhdeksän kuukautta, eläkkeelle jäämiseen vuosikausia samoin kuolemaan. Silti kyseiset tapahtumat yllättävät. Elämää ei voi kaikilta osin käsikirjoittaa ennalta.

Voisi olettaa, kun ihmiselle kertyy kokemusta ja tulee ikää, niin luonnollisista asioista puhuminen helpottuisi. Näin ei kuitenkaan tapahdu. Johtuuko vaikeneminen siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa arvostetaan nuoruutta ja tehokkuutta. Ihminen arvotetaan työn perusteella. Vanhenemiseen liittyvät aiheet sysätään taka-alalle. Jopa seniorit itse välttelevät ikääntymistä koskettavien asioiden käsittelyä.

Vanheneminen ja kuolema ovat osa ihmisen elinkaarta. Kuolemaan suhtautumiseen ei ole yhtä oikeaa tapaa, kuten ei ole moneen muuhunkaan asiaan. Jokainen tapa on oikea.

Vaikka olen pohtinut ja ajatellut kuolemaa paljon, siihen ei ole mitään erityistä syytä. No, ehkä ikä, koronavirus. Poisnukkuneista kertoviin uutisiin törmää tavan takaa. Ikääntyneenä nuo uutiset erottuvat laajasta uutisvirrasta eri tavoin kuin nuorena.

Voin sanoa, että kuolemaan perehtyminen muiden ihmisten kokemusten kautta, kuolemasta puhuminen jopa kirjoittaminen hälventävät kuolemanpelkoa. Kuoleman käsittely eriskummallisella tavalla rauhoittaa. Myös ajatukset elämästä ja kuolemasta muuttuvat arvostavammaksi. Toki myös elämänkokemus auttaa suhteuttamaan asioita.

Nuorena tuntee olevansa kuolematon. Jopa keski-ikä on kaukana. Hyvä niin. Elämän varrella tulee menetyksiä. Ne pistävät miettimään, vuosi vuodelta syvällisemmin.

Mummoni kuoli, kun olin teini-ikäinen. Minua pyydettiin katsomaan hänen ruumistaan. En mennyt. Halusin muistaa mummoni elävänä. Olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun, vaikka sain kuulla pari ihmettelevää kommenttia.

Kun läheinen ihminen sairastaa pitkään, niin kuolemaan voi ikään kuin valmistautua, mikä hieman helpottaa. Varsinkin jos läheinen on iäkäs ja kovin sairas. Ei halua, että hän kärsii, ei vaikka itse haluaisi pitää hänet luonaan.

Tieto rakkaan ihmisen menehtymisestä on pysäyttävä hetki. Etukäteen ei tiedä, miten käyttäytyy. Ensireaktio voi olla täysin hallitsematon. Muutama vuosi sitten sain tiedon minulle tärkeän ihmisen poismenosta. Olin voinut etukäteen valmistautua suru-uutiseen, silti en pystynyt hallitsemaan reaktiotani. Uutisen kuultuani aloin tahtomattomattani vapista, en pystynyt hillitsemään itseäni. Tahdonvoima ei riittänyt. Oli pakko istuutua. En kyennyt ajattelemaan järkevästi. En toimimaan. Oli pelottavaa kokea reaktio, jolle ei voinut mitään.

Suru iski myöhemmin. Surun käsitteleminen on oma prosessinsa. Sen kanssa oppii elämään – ajan kanssa. Puhuminen ei yksin poista surua, helpottaa kylläkin. Surevaa ihmistä ei voi tunnistaa ulkoisen olemuksen perusteella. Surevan ihmisen kohtaaminen voi tuntua vaikealta. Mitä hänelle pitäisi sanoa?

Taannoin eräs henkilö kertoi, että hän on saanut elää mielenkiintoisen ja vaiherikkaan elämän, mikä auttaa häntä kestämään äskettäin todetun vaikean sairauden. Olen lähes kaksikymmentä vuotta miettinyt tuota kohtaamista ja yrittänyt elää siten, että voin sanoa samoin. 

Tiedostan kuoleman, toivottavasti se on vielä kaukana. Jollain tavoin ajatus, etten elä ikuisesti kulkee mukana. Elämän rajallisuus näkyy muun muassa siten, että tiettyjen tavoitteiden toteuttamista ei voi lykätä kymmenen vuoden päähän vaan ne on toteutettava lähitulevaisuudessa.  

Ikäluokkani tilastollinen keskimääräinen elinikä on noin kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Minulla on siis viisitoista toiminnallista vuotta edessä. Vuosia, jolloin voin toteuttaa unelmiani. Haluan myös uskoa, että oikealla asenteella ja elintavoilla voi saada pari toiminnallista vuotta lisää. Toivoa pitää aina olla!

Oikein käytetty elämä on kyllin pitkä. – Seneca.

2 Comments

  1. ml

    Hieno ja syvältä luotaava blogi aiheesta, josta ei ole helppoa kirjoittaa; hyvä lopetus sokerina pohjalla. Kiitoksia!

    • Maija-Liisa Honkola

      Kiitos kommentista, ml!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *