Tätä kysymystä varmasti meistä jokainen on miettinyt jossain vaiheessa elämää. Aika usein kysymys nousee esille elämän taitekohdissa. Suurien muutosten yhteydessä. Kuulostaako tutulta?

Olen jutellut monien työelämässä olevien 60+ ikäisten naisten kanssa ja monet heistä ovat alkaneet pohtia työelämästä syrjään siirtymistä. Siitäkin huolimatta, että varsinaiseen vanhuuseläkeikään on vielä muutama vuosi aikaa. Monella työn sisältö on suht mielekäs mutta jokin työelämässä on pielessä. Viisi vuotta aiemmin kukaan heistä ei vielä puhunut eläkeasioista sanaakaan, eläkeaika tuntui tuolloin niin kovin kaukaiselta.

Eräs tuttavani otti irtisanomispaketin alle kuusikymppisenä, toinen jäi muuten vaan pois töistä  kuusikymppisenä, kolmas jäi töistä pois vuotta ennen varsinaista eläkeikää ja on osittain varhennetulla  vanhuuseläkkeellä. Tämä ei lainkaan kuulosta siltä, että eläkeikä olisi nousussa. No, eläkeikää ei nosteta pakolla. Ihmiset tekevät omia ratkaisujaan, oli lakisääteinen eläkeikä mikä tahansa.

Mitä oikein on tapahtumassa? Eikö työelämä olekaan niin auvoista kuin mediassa annetaan ymmärtää? Nyt hehkutetaan työllisyyslukuja ja Suomen onnellisuussijoitusta. Hyvä niin! Ollaan huolestuneita vääristyneestä huoltosuhteesta. Hyvä sekin! Mutta mihin on unohtunut ikääntynyt työntekijä, mihin ovat unohtuneet organisaatioiden ikäohjelmat? Toki muistetaan työurien pidentäminen mutta työssä jaksaminen on jäänyt kaiken suorittamisen jalkoihin. Nuortenkin jaksaminen on koetuksella, liian usein.

Tässä on jotain hyvin ristiriitaista. Valitetaan, ettei ole rahaa maksaa tulevaisuuden eläkkeitä, tulee kalliiksi. Toisaalta ei kuitenkaan panosteta, jotta ikääntyneet jaksaisivat ja viihtyisivät työelämässä. Lue myös: http://www.ikaantymisenihmeet.net/hyvinvointi/palauttavat-seniorivapaat/

Jos nainen ei ole joutunut 55+ ikäisenä työstään irtisanotuksi niin viimeistään kuudenkymmenen ikävuoden paikkeilla naiselle tapahtuu jotain työyhteisössä. Mitä, sitä on äärimmäisen vaikea kuvata. Melko varmasti noihin kummallisuuksiin on osallisena suomalainen vaikenemisen kulttuuri, keskustelun puute. Ikääntynyt nainen ikään kuin muuttuu ”näkymättömäksi”, on muiden pompoteltavana, häneltä ei enää pyydetä kommentteja, ei kutsuta palavereihin, ”projektilisät” maksetaan mieskollegoille, kukaan ei halua eikä ehdi kuunnella ikääntynyttä naista. Tässä oli muutamien naisten kokemuksia yksityiseltä ja julkiselta sektorilta vuodelta 2018.

Helsingin Sanomissa oli 9.4. mielenkiintoinen kahden arvostetun tohtorin mielipidekirjoitus ”Työntekijät pelkäävät puhua työpaikan konflikteista avoimesti”. https://www.hs.fi/paivanlehti/09042018/art-2000005633794.html

Kuusikymppisenä elämää on edessä vähemmän kuin takanapäin. Se todellakin pistää pohtimaan kannattaako sinnitellä ”näkymättömänä” konfliktien sävyttämässä työyhteisössä. Vai tekisikö jotain itselle merkityksellistä ja iloa tuottavaa. Antaisi mielikuvituksen vapaasti työskennellä, antaisi ideoiden tulla, uudistuisi.

Siis mikä oikeasti on tärkeää elämässä?